Koko kylän ikioma loppakorva – Floppy

Isokokoinen ruskeanharmaa koira alkoi seurata minua ja kahta omaa koiraani järven rannan lenkeillä. Se lähti jälkeemme kylän pääaukiolta ja haukahteli römeällä äänellä koirilleni komennuksia.  Alkoi hiukan pelottaa, kun tämä loppakorva kulki aina yksin. Sen asema selvisi, kun kerran olin pääkadun pikkukaupassa asioimassa ja koira taas lotkotteli ohi kuin maailman omistaja.
”Kenen koira tuo on? Aina ilman isäntää vapaana! ihmettelin kauppiaalle.
Menimme yhdessä kadulle katsomaan ja kauppias naurahti: ”Ai tuo, no sehän on meidän kaikkien yhteinen kyläkoira, tosi kiltti ja hyvin viisas. Se tuntee kellonkin. Menee aina samaan aikaan koulun eteen tervehtimään kotiin lähteviä lapsia.”
”Mikä sen nimi on?”
Kauppias ei muistanut, mutta kadun toisella puolella autossaan istuva mies oli kuullut keskustelumme ja huusi:
Floppy! Sen nimi on Floppy!

Kylän koiran kaverina

Niin tutustuin Floppyyn, josta tulikin sitten ensimmäinen hyvä ystäväni uudessa kotimaassani Italiassa. Olin muuttanut eläkepäiviksi Italiaan kahden länsigöötanmaan pystykorvani kanssa keväällä 2009.
Lomamatkoilla oli tullut jo tutuksi kaunis järvenrantakaupunki – tai ehkä pikemminkin kylä – Trevignano Romano. Rooman pääkaupunkialueeseen kuuluvassa Trevignanossa asuu noin 5500 vakituista asukasta, mutta keväisin ja kesäisin asukasluku moninkertaistuu.
Luonnonmullistusten yhteydessä tuhansia vuosia sitten syntynyt puhdasvetinen kraaterijärvi Lago di Bracciano on syvä ja vailla saaria. Sitä ympäröivien luonnonpuistojen kukkuloiden juurelle on syntynyt kolme pientä kaupunkia: Bracciano, Anguillara Sabazia ja Trevignano Romano.
Asuin ensimmäiset vuodet koirieni kanssa keskustan ulkopuolella kukkuloilla, mutta aina kun tulimme lenkille järven rannalle, ei mennyt kauankaan, kun joukkoon liittyi Floppy iloisesti häntäänsä heiluttaen. Väritykseltään se oli hyvin samanlainen kuin pienet gööttini. Pian se adoptoikin ne ikään kuin pennuikseen ja seuratessaan meitä lenkeillä suojeli niitä muilta koirilta.
Kaikki tunsivat Floppyn ja tervehtivät sitä kaduilla, mutta se oli hyvin valikoiva. Mihin lienee hajuaistiin tai katsekontaktiin liittyen se valitsi juuri ne ihmiset, joiden kanssa se halusi jakaa elämäänsä.
Minua ja vierailulla Trevignanossa käynyttä tytärtäni se rakasti ja seurasi meitä kaikkialle. Jos sen ei sallittu tulla mukaan ravintolan terassille, se jäi odottelemaan ulkopuolelle. Se kulki mukana luontoretkillä Trevignanon linnakkeelle ja kukkuloiden puistoihin, pari kertaa tuli kotiinkin asti. Mietin jo vakavissani, voisinko antaa sille kodin, mutta sitten ymmärsin, että sille tärkeintä oli vapaa liikkuvuus Trevignanon keskustassa.

IMG_0194_2

Kuva: Raili Manninen

Floppy oli alun perin ollut englantilaisen, kukkuloilla asuneen perheen koira. Perheellä oli pieniä lapsia eikä riittävästi aikaa koiralle. Floppy lähti siksi omille teilleen eikä pian suostunut lainkaan palaamaan kotiin.
Se oli löytänyt tukikohdan Trevignanon vanhasta kaupungista centro storicosta, jossa ei ollut liikennettä. Siellä se usein seurusteli mummojen ja pappojen kanssa, jotka juttelivat puistonpenkeillä istuskellen. Erään eläkkeellä olevan insinöörin talon portaille sille oli laitettu makuualusta ja vesikuppi. Talven kylmimpinä kuukausina se sai mennä insinöörin varastoon majailemaan yöksi.
Kaikki trevignanolaiset tunsivat Floppyn. Ruuasta sillä ei ollut puutetta. Sillä oli hyvät kontaktit paikallisiin pikkukauppoihin. Se tiesi, mihin aikaan kannatti mennä lihakaupan edustalle odottelemaan luita pureskeltavaksi tai ravintolan keittiön tuntumaan ruokaa hakemaan. Trevignanon eläinlääkäri piti huolta sen terveydestä ilmaiseksi.
Trevignanossa koirat saavat olla irti vain omistajansa valvonnassa. Floppylla oli kuitenkin erivapaus: paikallispoliisi salli vain sen seikkailla keskustassa vapaana ilman ohjaajaa.  Kun irtokoiria etsivät rankkurit kerran pidättivät Floppyn, poliisi tuli apuun ja vapautti sen.
Floppy löysi eräänä päivänä uuden tukikohdan rantakadun suositusta ravintolasta. Perheravintolan kolme tarjoilijasisarusta Marco, Francesca ja Silvia ystävystyivät sen kanssa. Floppy sai levätä ravintolassa, jos oli väsynyt. Iltaisin ja ravintolan ollessa suljettuna se seurasi sisaruksia heidän kotiinsa ja jäi sinne usein yöksi.
Trevignanolaiset tarjosivat Floppylle turvallisen liikkuvuuden autojen seassa joskus vilkkaastikin liikennöidyillä kotikaduilla. Floppylla oli aina etuoikeus ylittää katu.
Se oli hyväkuntoinen, vaikka ikää oli jo jotain 12 vuotta.
Vuonna 2013 Trevignanossa vietettiin suojeluspyhimyksen San Bernardinon jokavuotisia juhlia Floppylle kohtaloikkain seurauksin. Juhlan aikana Trevignanossa oli poikkeuksellisen vilkas liikenne ja autoja puikkelehti paljon vielä aamuyön tunneilla keskustan pienillä kaduilla.
Juhlan jälkeen Floppy oli kadoksissa. Lopulta se raahautui kantaravintolaansa verisenä ja voimattomana. Ilmeisesti se oli joutunut tuntemattoman auton töytäisemäksi ja jätetty loukkaantuneena tien varteen.
Trevignanon eläinlääkäri ei enää pystynyt pelastamaan sen elämää. Floppy siirtyi ystävien ympäröimänä eutanasiassa rauhallisesti rajan taa.
Floppylla oli ollut vapaa ja rikas elämä ystävien tukemana Trevignanossa kauniin luonnon keskellä. Sen viimeinen leposija löytyi Trevignanon luonnonpuiston kukkuloilta, mistä on näköala yli koko järvialueen. Siellä se vartioi kotikyläänsä aina valppaana.
Floppyn muisto elää kaikkien trevignanolaisten mielessä.

IMG_0088_2

Kuva: Raili Manninen

 Pitovaikeuksissa tien varteen

Italiassa hylätään vuosittain noin 100 000 – 150 000 koiraa. Suurin osa – noin 60 000 – hylätään kolmen kesäkuukauden aikana. Vielä 2000-luvun alkupuolella oli varsin yleistä, että koira saatettiin jättää pitovaikeuksien takia kytkettynä moottoritien varteen, metsään tai puistoon siinä toivossa, että joku eläinystävä korjaisi sen hoitoonsa. Kesähelteillä moni hylätty koira joutui tien varressa odottamaan julmaa kuolemaa.
Koirien jättäminen tien varteen on onneksi vähentynyt, mutta eläinsuojeluyhdistykset arvioivat, että noin 800 000 koiraa vaeltelee eri puolilla Italiaa vailla omistajaa ja omaa huoltajaa.
Maaseudun monissa pikkukylissä Floppyn tapainen kylän koira on varsin yleinen. Useimmiten kyseessä on eri syistä hylätyksi tullut koira, joka vaeltelee etsien ruokaa ja lepopaikkaa baarien ja ravintoloiden terasseilta tai maatilojen yhteydestä tai jäteroskiksista. Kaikilla niillä ei kuitenkaan ole niin hyvää asemaa kotikylässään kuin Floppylla oli.
Niin kuin muissakin Euroopan maissa Italiassakin tehdään paljon kodittomien eläinten elämän helpottamiseksi. Eläinsuojelujärjestöjen arvion mukaan erilaisiin koiratarhoihin on sijoitettu peräti 1 600 000 koiraa.
Mutta samaan aikaan on ihmisiä, joille kotieläin on vain esine. Se on hankittu tietyssä tilanteessa vahdiksi, paimeneksi tai kotiseuraksi, mutta kun sitä ei enää tarvita tai sen hoitaminen aiheuttaa ongelmia, se hylätään – sitä helpommin mitä halvemmalla se on aikoinaan hankittu.
Pentutehtailuakin on edelleen Italiassa ja pentuja saatetaan myydä toreilla.  Salakuljetettuja pentuja on usein löydetty rajatarkastuksissa. Lähtömaana on usein Romania.

Raili Manninen

Kirjoittaja on suomalainen toimittaja ja kirjailija, joka asuu Italiassa.

Kategoria(t): eläinsuojelu, lemmikkieläimet | Avainsanat: , , | Kommentoi

Nopeaa ja herkullista arkiruokaa Rosannan ohjeilla!

Vegekokkaaminen on entistä helpompaa ja hauskempaa, kun innostusta ruuan valmistukseen voi hakea kokkausvideoilta. Rosannan Youtube-kanava tarjoaa Animalian blogissa kolme nopeasti valmistuvaa ja tietysti herkullista vegaanista reseptiä!

salaatti

”Tonnikala”pastasalaatti

Video valmistuksesta

350 g pastaa
275 g kikherneitä
200 g X-tra kevytmajoneesia
150 g suolakurkkua
90 g paprikaa
70 g sipulia
n. 1 tl sitruunan mehua
koristeeksi basilikaa

1. Laita pasta kiehuvaan veteen ja keitä kunnes se on pehmeää. Valuta keitinvesi pois ja laita jäähtymään.
2. Leikkaa sipuli, paprika ja suolakurkut pieniksi kuutioiksi.
3. Kuullota sipulit ja puolet paprikasta pannulla.
4. Huuhtele kikherneet ja murskaa sauva- tai tehosekoittimella.
5. Sekoita kulhossa kikherneet, majoneesi, paprika, sipuli, suolakurkut ja sitruunan mehu.
6. Lisää kikherneseos pastaan, lisää koristeeksi ja makua antamaan tuoretta basilikaa.

leivät.jpeg”Jauheliha”lämppärit

Video valmistuksesta

8-10 viipaletta ruisleipää
vegaanijuustoraastetta (esim. Wilmersburger)
1/2 dl paseerattua tomaattia
8 keskikokoista herkkusientä
15-20 kirsikkatomaattia
2 valkosipulinkynttä
1 rkl öljyä
2 dl soijarouhetta
aromisuolaa
pippuria
paprikaa
oreganoa
tuoreita yrttejä, esim. basilikaa ja rucolaa

1. Leikkaa sienet ja tomaatit pieniksi viipaleiksi.
2. Pehmennä soijarouhe kiehuvassa vedessä (n. 4 dl).
3. Paista sienet öljyssä pannulla, kunnes ne ovat väriltään kullanruskeita.
4. Kun vesi on imeytynyt soijarouheeseen, lisää paseerattu tomaatti, mausteet ja murskatut valkosipulinkynnet.
5. Puolita ruisleipäviipaleet ja aseta pellille. Lisää ketsuppia viipaleiden päälle.
6. Lisää ohut kerros soijarouheseosta leipien päälle. Lisää myös sienet haluamiisi viipaleihin sekä tomaattiviipaleet.
7. Lisää ”juusto”raaste. Paista 175 C-asteessa uunin keskiosassa n. 10 minuuttia (kunnes juusto on sulaa ja leivät hieman rapeita).
8. Tarjoile tuoreiden yrttien, paratiisikastikkeen sekä salaatin kera.

kastike.jpegParatiisikastike

1 paprika
1 sipuli
2-4 valkosipulinkynttä
1 prk tomaattipyrettä
3 dl öljyä
5 rkl sokeria
3/4 dl etikkaa
1 tl mustapippuria
1 tl suolaa
3 rkl sinappia

Sekoita aineet tehosekoittimella. Sopii mihin vaan ja maistuu taivaalliselta.

Reseptit & kuvat: Reetta Lindberg. Rosannan-kanavalta löytyy myös monia muita vegaanisia ruokapostauksia!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Uuden vuoden riemu ei ole eläimille juhlaa

NUORI_ANIMAALIUusivuosi, mitä se ensimmäisenä tuo mieleen. Monelle varmasti rakettien paukkeen ja niiden ampumisen. Kyllä, ilotulitteet ovat olleet osa uuden vuoden juhlimista jo monia vuosia. Ne ovat räjähtäessään näyttäviä ja kauniin värisiä. Rakettien ampuminen on koko illan kohokohta, jota kaikki odottavat innoissaan. Itsekin lapsena aina vaadin vanhempiani ostamaan raketteja, sillä niissä oli jotain jännittävää, joka kiehtoi minua. Niin kuin todennäköisesti monia muitakin. Ja se oli vieläpä kaikkein parasta, jos sai olla isän vieressä ”auttamassa” raketin sytytystä. En koskaan ajatellut, että niistä olisi jotain haittaa. Paitsi ehkä hieman vanhempana huomasin niistä syntyvän roskan määrän.

Mutta on myös sitäkin tärkeämpi pointti, jota kaikki eivät edes huomaa. Eläimet pelkäävät raketteja. Miten he edes voisivat huomata tätä, jos heillä itsellään ei ole eläimiä, tai heitä eivät kiinnosta eläimet. Havahduin itse tähän asiaan muutama vuosi sitten, kun saimme ensimmäisen koiramme sen vuoden marraskuun lopussa. Uudenvuodenaattona illalla alkoivat raketit paukkua, kuten oli täysin oletettavissa. Koiramme Meggie alkoi täristä ja sillä oli häntä koipien välissä. Tajusin, että sitä pelotti. Miten sille olisi voinut selittää, että kaikki on hyvin? Niinpä, eipä juuri mitenkään.

Ilotulitteet ja eläimet. Ei kovin hyvä yhdistelmä. Eläimet eivät ymmärrä mistä pauke johtuu. Ne eivät ymmärrä miksi kaikkialla välkkyy valoja ja ruuti haisee. Se on niille pelkotilanne. Eläimelle voi tulla pysyvät traumat uudenvuoden raketeista. Ainoa ongelma ei ole se, että eläimiä pelottaa ja ne ahdistuvat. Ulkoillessa ne voivat paniikkiin joutuessaan karata ja aiheuttaa vaaratilanteita liikenteessä. Pahimmillaan ne voivat aiheuttaa kolarin, jossa vaaraan joutuvat molemmat osapuolet, autoilija ja karannut peloissaan oleva eläin. Tai sitten eläin harhailee yksinään ja lopulta perhe menettää rakkaan lemmikkinsä.

On asetettu säännöt, joiden mukaan raketteja saa ampua. Raketteja saa ampua iltakuudesta aamukahteen. Kahdeksan tuntia yhteensä. Kahdeksan tuntia putkeen pelkoa ja ahdistusta. Jotkut vielä ottavat varaslähtöjä ja alkavat ampua raketteja jo muutama päivä ennen uudenvuodenaattoa. Sääntöjä ja lakeja ei aseteta turhaan.

Raketit ovat viihdettä meille. Mutta onko se sen arvoista, että muille koituu siitä harmia. Varsinkin, kun eläimet eivät voi itse ilmaista kantaansa asiasta, joten ilman ihmisten apua, jää eläinten puoli kokonaan pimentoon. Tätä voisi verrata tilanteeseen, jossa kyseessä olisikin lapsi, joka pelkää kuollakseen raketteja. Hän joutuisi paniikkitilaan, eikä hän ymmärtäisi, ettei ole mitään pelättävää. Silloin perhe tuskin ampuisi raketteja, ja olisi niiden käyttöä vastaan.

Jos minulta kysytään, ratkaisu on sangen selkeä. Mielellään ei ammuttaisi raketteja ollenkaan, mutta jos on ihan pakko, määrättäisiin jokin tietty paikka, jonne niitä saisi mennä ampumaan. Jokin kenttä kaukana asuinalueista. Sillä vaikka raketit kuuluvat monen uudenvuodenaattoon, ne eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Se ei tapa ketään, jos ne jätettäisiin pois uuden vuoden juhlinnasta. Päin vastoin, vältyttäisiin juurikin enemmän onnettomuuksilta ja tapaturmilta.

Kahden koiran omistajana – ja muutenkin – tällaiset asiat vaikuttavat elämääni paljon. On inhottavaa katsella perheenjäsenen kärsivän ihmisten viihteen vuoksi. On surullista ajatella, kuinka paljon vahinkoa raketit saavat aikaan eläimille, ilman että moni edes huomaa tai välittää. Niidenkin elämä on arvokas, vaikka ne eivät pysty samoihin asioihin kuin me. Fyysisesti ja emotionaalisesti. Mutta nekin pystyvät asioihin, joista meihin ei ole. Niiden haju- ja kuuloaisti ovat paljon tarkempia kuin meidän. Täysin verrattavissa ihmisten erilaisuuteen, josta huolimatta kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti yksilöinä.

Ovatko yhden illan juhlintaperinteet niin tärkeitä, että olemme valmiita tuottamaan tuskaa monelle eläimelle? Mikä meidät oikeuttaa siihen? Olisiko se oikeasti niin paha juttu, että jättäisimme tämän perinteen, ja keksisimme tilalle jonkin eläinystävällisemmän vaihtoehdon? Miettikää tätä, ja kuvitelkaa itsenne eläinten paikalle.

_MG_7653_2

Rosanna Pehkonen, 15
Animalian TET-harjoittelija

Kategoria(t): eläinsuojelu, eläinten oikeudet, lemmikkieläimet | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Elämänmittainen matka delfiinien pelastajana

Ric O'Barry / DolphinProject.net

Ric O’Barry / DolphinProject.net

Delfiiniviihdeteollisuutta vastaan vuosikymmeniä kampanjoinut Ric O’Barry vieraili marraskuussa Suomessa kertomassa kokemuksistaan delfiinien parissa. O’Barryn ura alkoi kuitenkin hyvin toisenlaisessa maailmassa – delfiininpyydystäjänä ja eläintenkouluttajana yhdysvaltalaisessa delfinaariossa Miamissa 1960-luvulla.

”Suhteeni delfiineihin oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Suhtauduin ammattiini hyvinpalkattuna työnä, jossa pääasia oli se, mitä nämä kiehtovat eläimet voivat tehdä ihmistä varten. Vaikka meille oli tärkeää pitää hyvää huolta delfiineistä, emme kyseenalaistaneet niiden käyttöä yleisön viihdyttämiseksi”, kuvailee O’Barry nuoruuden ammattiaan.

Hän toimi myös suositun Flipper-televisiosarjan delfiinien kouluttajana. Nuoren delfiinikouluttajan maailma kuitenkin muuttui, kun Kathy-niminen Flipperiä näytellyt delfiini kuoli ohjaajansa silmien edessä lopettamalla hengittämisen. O’Barry uskoo Kathyn tehneen itsemurhan seurauksena yksitoikkoisesta elämästä delfinaarion altaassa, ja hän ymmärsi delfiinien pitämisen vankeudessa olevan väärin.

Delfiininpyytäjästä suojelijaksi

O’Barry perusti jo 1970-luvun alussa Dolphin Project -järjestön, joka levittää tietoa delfiinien viihdekäytön ongelmista ja mahdollisuuksien mukaan kuntouttaa delfiinejä uudelleen vapauteen.

Nykyään O’Barry kampanjoi etenkin delfiinien massateurastuksen lopettamiseksi Japanin Taijissa. Oscar-palkittu -dokumenttielokuva The Cove kertoo Taijissa vuosittain tapahtuvasta julmasta delfiininpyynnistä ja aktivistien työstä toiminnan dokumentoimiseksi. Taijin idyllisestä poukamasta pyydystettyjä delfiinejä myydään edelleen huikeilla summilla maailman delfinaarioihin, vaikka moni maa on jo estänyt delfiinien tuonnin kaupungista.

”Median voima on valtava. Tarinat, kuten elokuvamme ja sen jatkoksi tehty tv-sarja, herättävät tunteita ja vaikuttavat voimakkaammin kuin paraskaan luento”, O’Barry pohtii. ”Kun CNN näytti Blackfish-elokuvaa useaan otteeseen tv:ssä, laski yhdysvaltalaisen merieläinpuiston SeaWorldin tuotto merkittävästi”.

Merinisäkkäiden viihdekäytön suosio on maailmalla laskussa eläinten hyvinvointiongelmien vuoksi ja Intia on edelläkävijänä antanut valaille ja delfiineille ei-inhimillisen henkilön aseman. Suomessakin Särkänniemi ilmoitti viime lokakuussa lopettavansa delfinaariotoiminnan vedoten taloudellisiin vaikeuksiin ja yleisön kriittiseen palautteeseen.

”Delfinaariot väittävät opettavansa yleisölleen tietoja delfiineistä ja niiden elämästä. Tosiasiassa ne välittävät tietoa ainoastaan eläinten hyödyntämisen näkökulmasta”, sanoo O’Barry. ”Vankeudessa näiden hyvin älykkäiden eläinten liikkumista, sosiaalisia suhteita, käyttäytymistä ja koko elämää manipuloidaan ja rajoitetaan.”

”Tulemme varmasti näkemään että monet maat seuraavat Suomen esimerkkiä ja sulkevat delfinaarioidensa ovet”, O’Barry uskoo. ”Pidän myös tärkeänä, että eläinasiajärjestöt vaikuttavat nyt poliitikkoihin, jotta lakiinne kirjataan kielto delfinaariotoiminnalle.”

Pioneerityötä vangittujen vapauttamiseksi

”Brasilia, Haiti, Nigaraqua, USA…”, luettelee O’Barry maita, joissa hän on tehnyt työtä delfinaarioista vapautettujen eläinten kotiuttamiseksi meriympäristöön. Takana on useita onnistumisia, esimerkiksi Etelä-Koreassa mereen sopeutettua delfiiniä seurattiin radiolähettimellä yli vuosi. Delfiinin kannalta tilanne on hyvä, jos se pystyy liittymään delfiinilaumaan synnyinseudullaan, mutta kotiutuminen on mahdollista myös muualla.

”Delfiinit on totutettava pois vankeudessa omaksutuista tavoista ja opetettava ne vähitellen saalistamaan ruokansa itse. Eläimet ovat yksilöitä ja jotkut niistä ovat kokeneet jopa tahallista kaltoin kohtelua. Siksi ne tarvitsevat enemmän apua ja aikaa. Työ vaatii perehtymistä kunkin eläimen tilanteeseen ja paljon kärsivällisyyttä”, O’Barry kuvailee.

O’Barry kertoo haikean tarinan Stephania-delfiinistä, jota valmennettiin vapauteen kolumbialaisessa merieläinpuistossa vietetyn elämän jälkeen. ”Stephania jäi kiertämään pientä merenlahtea ja odottamaan ruokaa, vaikka myrsky vei mennessään sitä merestä erottavan aidan.”

”Joillakin yksilöillä voi olla niin vakavia fyysisiä tai psyykkisiä terveysongelmia, että ne eivät enää sopeudu luontoon. Tällöin paras vaihtoehto on erityisesti merinisäkkäille rakennettu turvapaikka – luonnonallas, joka on erotettu avoimesta merestä ja jossa eläinten yksilöllisestä hoidosta huolehditaan”, O’Barry muistuttaa.

Merinisäkkäiden turvapaikoista ei ole vielä juurikaan kokemuksia, mutta useita lupaavia rakennushankkeita on meneillään eri puolilla maailmaa. Luonnonturvapaikka olisi varteenotettava vaihtoehto myös Särkänniemen delfiineille, joista vanhimmat ovat jo iäkkäitä. Nuorimmat delfiinit taas ovat syntyneet vankeudessa ja vaativat jatkuvaa lääkehoitoa perinnöllisen sairautensa takia.

”Olen iloinen voidessani pelastaa lähes kuolemassa olevia eläimiä takaisin elämään ja vapauteen. Seurasin, kun ensimmäiset Särkänniemen delfiinit saapuivat Meksikonlahdelta Tampereelle vuonna 1985. Nyt olisin onnellinen voidessani nähdä, että niille tarjottaisiin paras mahdollinen loppuelämä.”

Hannele Ahponen

Animalian vs. viestintäpäällikkö

Kuva: DolphinProject.net

Lue myös:

Kategoria(t): eläinten oikeudet, eläinviihde | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Vuosi 2015 huipentui delfinaariotoiminnan loppumiseen Suomessa

Vuosi 2015 lähestyy loppuaan, joten on hyvä hetki pysähtyä ja katsoa mitä olemme saaneet aikaiseksi kuluneen vuoden aikana. Animalian vuoteen mahtui paljon niin pitkäjänteistä työtä, hampaiden kiristystä kuin merkittäviä voittojakin! Vaikka kokonaistilanne on eläimille yhä synkkä, on samaan aikaan muistettava, että eläinoikeusasioissa tapahtuu jatkuvasti myös edistystä.

Yksi suurimmista voitoista oli tietenkin Särkänniemen delfinaarion sulkeutuminen! Tämän eteen Animalia on kampanjoinut pitkään. Sulkemispäätöksen myötä yksi eläimiä hyväksikäyttävä ala loppuu Suomesta kokonaan. Erityisen merkittävää on, että Särkänniemen toimitusjohtaja Miikka Seppälä myönsi nimenomaan julkisella mielipiteellä olleen vaikutusta sulkemispäätökseen. Animalian tavoitteena on, että myös Suomen lakiin kirjataan delfinaariokielto. Olemme myös edelleen mukana keskusteluissa VeeranDelfin, Leevin ja Eevertin sijoituspaikasta.

delfiini

Kuva: iStockphoto

Toinen hyvin merkittävä saavutus on päätös ottaa eläinten hyvinvointi ja oikeudet osaksi opetussuunnitelmaa. Tästä lähin jokainen Suomessa kasvava lapsi tulee kouluopetuksen kautta pohtimaan eläinten hyvinvointikysymyksiä sekä lukiolaiset eläinten oikeuksia ja eläinetiikkaa. Tämäkin tavoite oli Animalian työlistalla, ja yhteistyö kasvattajien ja oppilaitosten kanssa on tiivistä. Päätös eläinkysymysten sisällyttämisestä opetussuunnitelmaan kuvastaa hyvin sitä kehitystä, jonka myötä eläinten oikeuksia saadaan yhä enemmän ”valtavirtaistettua”. Tästä kertoo myös se, että tämän vuoden tieto-Finlandia -ehdokkaana oli Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? ja Finlandia Junior -ehdokkaana Elina Lappalaisen ja Christel Rönnsin Nakki Lautasella. Mistä ruoka tulee?  – kumpikin eläinten olemusta ja asemaa käsitteleviä kirjoja.  Tutkittua tietoa eläinten olemuksesta, kyvyistä sekä hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä on saatavilla jatkuvasti enemmän, mikä osaltaan mahdollistaa tämän toivotun kehityssuunnan jatkumisen.

Euroopan tasolla erittäin positiivista on suuntaus kieltää turkistarhaus tai tehdä siitä taloudellisesti kannattamatonta. Euroopassa on jo yli kymmenen valtiota, jotka ovat kieltäneet tai rajoittaneet merkittävästi turkistarhausta maassaan, viimeisimpänä loppuvuodesta Hollanti päätti kieltää minkkien tarhauksen. Tulevaisuudessa Suomi joutuu erityisen huonoon valoon, mikäli asia ei edisty myös täällä. Syksyllä julkaisimme yhdessä norjalaisen NOAH-järjestön kanssa kansainvälisen raportin  pohjoismaisen turkistarhauksen ongelmista ja järjestimme aiheesta niin keskustelutilaisuuksia kuin elokuvanäytöksiä. Animalian tavoitteena on, että turkistarhaus kielletään eläinsuojelulain uudistuksen yhteydessä. Lisäksi olemme saaneet uusia suomalaisia yrityksiä sitoutumaan turkittomuuteen, viimeisimpänä suomalainen Reima.

Eläinten oikeuksien kannalta erittäin hyvä asia on myös kasvissyönnin yhä voimakkaampi esiinmarssi. Lihankulutus on kääntynyt hienoiseen laskuun ja kasvissyönti lisääntyy koko ajan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tapetaan satoja miljoonia eläimiä vähemmän ruoantuotannossa verrattuna edeltäviin vuosiin. Ensi vuonna onkin erityisen mielenkiintoista saada tieto tämän vuoden tilastoista Suomen osalta, kun viime vuoden tilastot kertovat lihankulutuksen kääntyneen ensimmäistä kertaa laskuun täälläkin.

Lopuksi haluan kiittää jokaista eläintoiminnassa mukana ollutta. Nämä voitot ovat yhteisiä saavutuksia. Jokainen eläimiä puolustava kommentti, jaettu kampanjauutinen, euro Animalian toiminnan tukemiseksi tai vapaaehtoisena eläinoikeustyöhön käytetty tunti vie kohti eläimille parempaa yhteiskuntaa. Eläimet eivät voi puhua omasta puolestaan. Siksi meitä tarvitaan.

Mai Kivelä

Animalian vs. toiminnanjohtaja

Kategoria(t): Animalia, eläinpolitiikka, eläinsuojelu, eläinten oikeudet, eläinviihde, kasvissyönti, koe-eläimet, turkistarhaus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Siiri ja Saara – täyttä laukkaa Tuulispäässä

Kaksi uteliasta porsaanalkua kurkistaa navetan oven raosta ja nuuhkii kärsällään joulukuun viileänkosteaa ilmaa Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Vähän aikaa arasteltuaan porsaat säntäävät mutaiselle pihalle ja nauttivat olostaan silmin nähden. Välillä toinen röhkäisee ja säntää valtavan nopeaan juoksuun houkutellen toisen peräänsä. Hetken päästä molemmat tonkivat kärsällään pehmeää maata ja maistelevat sen makuja. Paikallaan ne eivät juurikaan malta olla.

Siiri_ja_Saara_640

Siiri ja Saara saivat nimensä vasta kolmekuisina, sillä niiden taival alkoi loppukesästä tavanomaisella tuotantotilalla sikalassa, jossa porsailla ei ole nimiä. Niiden elämä muuttui merkittävästi marraskuussa, jolloin ne viettivät viikonlopun maaseutumessuilla ihmisten kurkisteltavina. Porsaiden matka olisi jatkunut viimeistään puolivuotiaina teurastamolle, mutta onnellisten sattumien kautta ne päätyivät tuotantoeläinten turvakotiin – Tuulispäähän.

”Siiri ja Saara olivat alussa hyvin arkoja ja reagoivat pieniinkin ääniin säpsähtämällä”, kertoo Tuulispään perustaja Piia Anttonen. ”Siiri oli tänne tullessaan hieman räkäinen, todennäköisesti olosuhteiden muutoksen aiheuttama stressi sekä messuhallin vetoisuus laukaisivat yhdessä flunssan.”

Porsaat viettivätkin ensimmäiset viikot Tuulispäässä sisätiloissa,  jossa niillä oli mahdollisuus tutustua uuteen kotiinsa rauhassa. Sioille puhdas ja tilava karsina on tärkeä, sillä ne ovat luontaisesti erittäin siistejä eläimiä, jotka erottelevat makuu-, ruokailu- ja ulostuspaikan tarkasti toisistaan.

”On ollut mahtavaa nähdä porsaiden reipastuvan ja rentoutuvan, etenkin kun ne ovat päässeet ulkoilemaan. Niillä on aivan valtavasti energiaa ja tarve juosta sekä kaivaa – ovathan ne todella nuoria, villissä iässä olevia poikasia. Sitä surullisempaa on ajatella, että sikalat ovat täynnä juuri näitä aktiivisimmassa iässä olevia eläimiä pieniin tiloihin ahdettuna”, pohtii Piia.

Possutonkii_400

Pihatossa ja sisäkarsinassa Siirillä ja Saaralla on runsaasti heinää ja olkia. Kummankin kärsä on jatkuvasti pahnoissa nuuskimassa ja tutkimassa. Nukkumapesää porsaat eivät vielä osaa tehdä, mutta iän karttuessa tämäkin taito opitaan.

Siat ovatkin erityisen uteliaita ja oppivaisia eläimiä ”Opetamme tilan elämiä – myös Siiriä ja Saaraa – naksutttimen avulla. Tällöin eläimet oppivat toimimaan hoitajiensa kanssa sujuvasti ja niiden ohjaaminen sujuu ilman turhaa käsittelyä”, kertoo Piia.

Laumaeläiminä porsaat kaipaavat seuraa ja Siiri ja Saara tulevatkin hyvin juttuun toistensa kanssa. Ruokakupin ympärillä käytävä kisailukin on leikkiä. Myöhemmin Siiri ja Saara saavat tehdä tuttavuutta eläinsuojelukeskuksessa asuvien villisikaserkkunsa Oskun ja minipossu Sulon kanssa.

Ihmisiin porsaat suhtautuvat uteliaasti mutta varovaisesti. Ne antavat rapsuttaa ja ovat kiinnostuneita tutkimaan etenkin saappaat, taskut ja roikkuvat esineet, kuten heijastimet ja kameranhihnat. Siiri ja Saara totuttelevat kuitenkin vielä ihmisiin ja pääsevät vierailijoiden kanssa lähemmin tekemisiin vasta tulevana kesänä.

Siiri ja Saara voivat elää jopa 15 vuotta ja kasvaa 200-300 kiloisiksi.

Niillä on vapaus ulkoilla, juosta, tutkia, ottaa mutakylpyjä ja rakentaa oma nukkumapesänsä.

Hannele Ahponen

Animalian vs. viestintäpäällikkö

Kuvat: Teppo  Lahti

Anna tänä jouluna lahja Siirille ja Saaralle sekä muille Tuulispään asukkaille.
Tutustu Animalian aineettomiin joululahjoihin. Mukana on myös lahjoja, joiden tuotosta puolet ohjataan Tuulispäähän.

Kategoria(t): eläinsuojelu, eläinten oikeudet, tuotantoeläimet | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Julma delfiininpyynti taas ajankohtaista Japanissa

Maailman kuuluisin delfiiniaktivisti Ric O’Barry saapuu Suomeen Animalian, Oikeutta eläimille -yhdistyksen ja Valaiden puolesta ry:n vieraaksi keskustelemaan delfiinien viihdekäytöstä 24.–25.11. Tilaisuuksissa nähdään myös O’Barryn Oscar-palkitun The Cove -dokumenttielokuvan jatko-osa Blood Dolphin$: Return to Taiji. Ajankohtaisen aiheesta tekee Särkänniemen delfinaarion lopettamisen lisäksi se, että Japanin Taijin julma delfiininmetsästys on taas parhaillaan käynnissä. Miten tämä Japanin hulluus saadaan lopetettua?

Vuonna 2009 ensi-iltansa saanut The Cove dokumentoi eläinaktivisti Ric O’Barryn tiimin ponnisteluja taltioida Taijin delfiinien teurastamista ja ajaa eläinten oikeuksia Japanin poliisin hengittäessä niskaan. Elokuva on raadollista katsottavaa: pyytäjät ajavat delfiiniparven verkoilla ympäröityyn lahdenpoukamaan, vangitsevat myyntiin soveltuvat yksilöt ja tappavat loput harppuunoilla. Järjestöjä ei päästetä lähellekään tapahtumapaikkaa. Merivesi värjäytyy verenpunaiseksi, yhtään delfiiniä ei säästetä.

Suurta yleisöä koskettaneen elokuvan julkaisemisesta on ehtynyt vierähtää jo kuusi vuotta, mutta delfiinien pyytäminen Taijissa jatkuu edelleen. Delfiineistä osa myydään delfinaarioihin ja muihin huvipuistoihin, mutta suurin osa päätyy kauppojen lihatiskeille ja ravintoloiden lautasille. Taijin delfiininpyynti on julmaa ja aiheuttaa suurta kärsimystä eläimille, mutta on myös vaaraksi ihmiselle.

Ric O'Barry. Kuva: DolphinProject.net

Ric O’Barry. Kuva: DolphinProject.net

Delfiinejä pyydetään yhä epäeettisin keinoin

The Cove paljasti, kuinka Taijin delfiinien pyynti on raakaa ja aiheuttaa eläimille kärsimystä, toisin kuin Japanin viranomaiset väittävät. Dolphin Project -järjestön mukaan delfiinien teurastamiskäytäntöjä on sittemmin muutettu niin, että eläinten tappaminen toteutetaan kameroiden ulottumattomissa pressujen alla ja haavat tukitaan verenvuodon estämiseksi. Järjestöjä ei päästetä seuraamaan tapahtumia. Toimitapojen väitetään edistyneen, mutta tämän kaltainen salailu kielii aivan jostain muusta.

Äskettäin saatiin kuitenkin positiivisiakin uutisia, kun Maailman akvaario- ja eläintarhojen kattojärjestö WAZA kielsi japanilaista jäsenjärjestöään JAZAa ostamasta Taijin delfiinejä delfinaarioihinsa. WAZAn mukaan delfiinien pyytäminen äänivalleja hyödyntävällä ajojahdilla on epäeettistä toimintaa. Taiji on ainoa paikka Japanissa, jossa delfiinejä vielä pyydetään tällä vanhanaikaisella metodilla. Taijin valasmuseota lukuun ottamatta kaikki Japanin akvaariot ja eläintarhat aikovat noudattaa JAZAn vaatimusta, mikä vähentänee delfiininpyytäjien tuloja miljoonilla jeneillä vuodessa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, sillä delfiinejä hankkivat vielä WAZAan kuulumattomat maat, etupäässä Kiina, Venäjä, Itä-Eurooppa ja arabimaat. Pyytäminen on kannattavaa niin kauan kuin nämä maat ovat valmiita panostamaan delfiineihin suuria rahasummia.

Kuva: DolphinProject.net

Kuva: DolphinProject.net

Delfiininlihan syöminen on terveydelle haitallista

The Cove paljasti myös delfiininlihan syömisen olevan terveydelle vaarallista lihan korkean elohopeapitoisuuden vuoksi. Dokumentin ansiosta delfiininliha poistettiin Taijin koulujen ruokalistoilta. Tästä huolimatta delfiininlihan tuottamista ei ole lopetettu. Japan Times -lehden mukaan Taijin asukkaiden elohopea-arvojen on tutkittu olevan jopa sata kertaa suosituksia suurempia. Lisäksi vuonna 2012 tapahtunut Fukushiman ydinonnettomuus on saattanut altistaa delfiinit huomattaville ydinsäteilymäärille, mikä lisää delfiininlihan nauttimisen vaarallisuutta entisestään.

Japanilaisilla on jo entuudestaan kokemusta elohopeamyrkytyksen seurauksista, sillä 1960-luvulla maata järkytti Minamatan tautina tunnettu tapaus, jossa Chisso-niminen tehdas laski tuotantojätteensä Minamatan lahdenpoukamaan ja moni paikallinen sai elohopeamyrkytyksen syötyään lahdesta pyydettyä kalaa. Järkyttävän tapauksesta teki se, että tulevina vuosina kaupunkiin syntyi monia kehitysvaurioista kärsiviä vauvoja, jotka olivat altistuneet myrkytykselle kohdussa.

Delfiininliha tulisi siis poistaa pelkkien terveyssyiden vuoksi Japanin kaupoista välittömästi. Tämä onnistuisi järjestelmällisellä delfiininlihan boikotilla, mutta boikottia varten tarvittaisiin asian laajaa tiedottamista japanilaisessa mediassa. Japanissa media puolestaan toimii valtiovallan asettamin ehdoin, mikä heikentää lehdistön sananvapautta. Japanissa monet skandaalit ovatkin paljastuneet nimenomaan ulkomaisen lehdistön ansiosta, ja siksi tässäkin tapauksessa kansainvälisten uutistoimistojen rooli korostuu.

Miksi Japanissa pyydetään delfiinejä?

Taijin delfiineistä osa myydään delfinaarioihin ja muihin huvipuistoihin, mutta suurin osa päätyy kauppojen lihatiskeille ja ravintoloiden lautasille. Tämä on nurinkurista siksi, ettei valaiden ja delfiinien lihalla ole ollut tuottavia markkinoita moniin vuosiin, ei edes Japanissa. Syitä delfiinien pyynnin jatkumiselle onkin etsittävä muualta, Japanin valtiovallan intresseistä.

Meri on aina ollut Japanille tärkeä luonnonvara, sillä maan pinta-alasta suurin osa on viljely- ja asumiskelvotonta ja maaperältään köyhää. Japanilaiset saavatkin suuren osan ravinnostaan merestä. Liikakalastus ja ympäristöhaitat ovat kuitenkin vähentäneet kalakantoja tuntuvasti, minkä seurauksena kilpailu meren resursseista on koventunut. Japani puolustaa delfiinien pyyntiään sillä, että kyse on tuholaistorjunnasta; delfiinit kuluttavat ravinnokseen huomattavia määriä merten kalakannoista, eikä kalastajille jää riittävästi pyydettävää. Argumentti jättää huomiotta sen tosiasian, että delfiinien ruokailutottumukset eivät historian saatossa ole juuri muuttuneet, toisin kuin ihmisten tapa hyväksikäyttää luontoa.

Laajemmassa mittakaavassa kyse on Japanille myös geopolitiikasta ylipäänsä – siitä miten se saa suvereenina valtiona hyödyntää merten kaltaisia luonnonvaroja, joilla se ei katso olevan itseisarvoa. Japanin hallinto näkee valaat itselleen hyödyllisenä resurssina ja tästä johtuen valasasioita käsitellään sen maa- ja metsätalousministeriössä eikä esimerkiksi ympäristöministeriössä. Muiden maiden ja ympäristöjärjestöjen valaiden suojeluvaatimukset Japani näkee yritykseksi rajoittaa sen pääsyä luonnon resursseihin.

Kuva: DolphinProject.net

Kuva: DolphinProject.net

Tilanne on monimutkainen ja eriskummallinenkin. Kun eläinlajeilla ei koeta olevan minkäänlaista itseisarvoa, niiden pyytämisen lopettamistakaan ei nähdä tarpeellisena. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että delfiinien ja valaiden suojelua ajavat järjestöt ja muu kansainvälinen yhteisö jatkavat Japanin painostamista ja asettavat rajoitteita sen ympäristöä ja eläimiä kunnioittamattomalle toiminnalle.

Delfiinien metsästäminen on julmuutensa ja terveysriskiensä lisäksi uhaksi myös delfiinipopulaatioille. Viime vuonna delfiinien pyyntitavoitteet jäivät puoleen suunnitellusta, 750 yksilöön. Tämä kielii delfiinien vähentyneestä määrästä Japanin rannikkovesillä. Tämä vuonna pyytäjät tähtäävät epärealistiseen 1900 yksilön pyyntimäärään.

Delfiinien pyynti tulisi lopettaa välittömästi. Tämä ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin delfinaariot ovat valmiita maksamaan pyytäjille suuria summia delfiineistä, media pysyttelee hiljaisena delfiininlihan vaaroista ja myös länsimaissa delfinaarioissa ja merieläinpuistoissa käyminen on ihmisten mielestä viatonta ja opettavaista hupia.

Niina Lätti
Kirjoittaja työskentelee Animalialla kampanja-avustajana

Lähteet:

Asahi Shimbun 2015. Viitattu 13.10.2015.
Taiji museum casts off from aquarium group over dolphin drive-hunt rift
Police raise alert, Taiji fishermen plan PR campaign as dolphin hunt begins

Dolphin Project 2015. Viitattu 13.10.2015.
Frequently asked questions
First bottlenose dolphins captured in taiji

Kagawa-Fox, M. 2012. The ethics of Japan’s global environmental policy: The conflict between principles and practice. London: Routledge.

Kalland A. & Moeran B. 2011. Japanese whaling: end of an era? London: Routledge.

Morikawa, J. 2009. Whaling in Japan: Power, politics and diplomacy. New York: Columbia University Press.

Save Japan Dolphins 2015. Viitattu 13.10.12015.S
Shameful dolphin killing in Taiji begins Sept 1
A letter to Taiji

 

Kategoria(t): eläinten oikeudet, eläinviihde | Avainsanat: , , , | Kommentoi